Jotenkin viimeaikoina mua on opetettu itkemään. Sitä syvää, tuskaista ja kaipaavaa itkua mitä itkettiin lapsena kun vanhempia tuli ikävä kesken hoitopäivän... Sellainen itku ilmaisee hätää, kaipuuta. Se sattuu vatsanpohjassa ja salpaa hengityksen. Ja se auttaa...
Pienenä, minulla oli pieni nalle, jonka nimi oli surunpyyhkijä, koska aina kun itkin, kuivasin kyyneleeni sen pehmeään ja käytössä rispaantuneeseen käpälään. Kerran tuo nalle kuitenkin jäi kotiin ja koti- ikävän iskiessä minulla ei ollutkaan nallea johon kuivata kyyneleet... Silloin äitini, kuten niin usein ennekin kaappasi minut syliinsä ja antoi minun itkeä itkuni rauhassa, turvassa. Hän sanoi kodin olevan siellä missä joku rakastaa sinua. Pienenä lapsena ajattelin myös surunpyyhkijän olevan siellä..
Nyt paljon vanhempana, opettelen itkemään uudelleen, sylissä, turvassa...
En ollut itkenyt pitkään aikaan, kunnes minut kaapattiin taas kiinni. Hellästi, tiukasti ja rakastaen niin, että kaikki padot, ne kipeimmätkin aukenevat. Hitaasti, mutta syvältä parantuen.
Samalla lailla kuin pienenä, tiedän olevani rakas ja arvokas, siksi saan itkeä rauhassa, kunnes itkua ei enää tule. Saan vain olla tai jopa nukahtaa tuohon helpottavaan itkuun...
Vaikka itkeminen tekeekin kipeää se on kuitenkin tervein tapa käsitellä kipeitä asioita, se helpottaa ja parantaa samalla kun puhdistaa silmiäsi ja sieluasi...
Varsinkin näin muutaman vuoden lähes itkuttoman kauden jälkeen on mahtavaa kun saat nauraa ja itkeä samaan aikaan, tai vain itkeä. Välillä siksi koska on niin hyvä ja turvallinen olo, välillä siksi, että vanhoja tai uusia haavoja paikkaillaan.
Siltikin, itkeminen on ainakin minulla tie onneen, onhan minulla se kaikkein paras surunpyyhkijä, joka on aina mukana, sillä koti ( ja surunpyyhkijä) ovat siellä missä joku rakastaa sinua. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti