Miksi en ole feministi?

 Feminismi on aate, joka pyrkii ajamaan naisille samat oikeudet, kuin miehille. Tämä on minusta äärimmäisen hienoa, kunhan se ei tee sitä polkemalla miesten asemaa, kuten nykyään tunnutaan tekevän.   Minusta meidän ei tule yrittää alentaa miesten arvoa naisen arvon nostamisen nimissä, saati alistaa miehen tahtoa ja mielipiteitä naisen tahdon ja mielipiteiden  alle tasa-arvon nimissä. Se ei kuulosta oikealta eikä se ole lähelläkään paljon puhuttua tasa-arvoa. Lisäksi mielestäni on väärin, että naiset puolustavat omia oikeuksiaan, sillä en näe sitä meidän tehtävänämme. Jotta kukaan nyt ei vetäisi hernettä nenäänsä aloitetaan ihan perusteista,  rakkaudesta.

 Rakkaus on sitä, että toisen etu laitetaan oman edun edelle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei kummankaan osapuolen tarvitse puolustaa omia oikeuksiaan tai toiveitaan ( ta-daah). Toisen tehtävä on pitää huoli siitä, että sinun oikeutesi toteutuvat. Helppo sanoa, mutta äärimmäisen vaikea toteuttaa, ihminen kun on äärimmäisen itserakas. Uskon kuitenkin päätöksen rakastaa toista enemmän kuin itseään kantavan hyvinkin pitkälle. Näen sen jopa jonkinlaisena elinehtona parisuhteen ja ystävyyssuhteiden säilymiselle.

 Rakkaus on pelon poistamista ja se synnyttää turvallisuuden tunnetta. Tunnetta siitä, ettei minun tarvitse ponnistella hyväksynnän ja tuen saavuttamiseksi.  Tämä turvan tunne pitäisi kuitenkin saada myös kaupunkiemme kaduille, jottei yksikään nainen ( tai mies) joutuisi pelkäämään turvallisuutensa puolesta.  Kuitenkin, jotta voisimme saavuttaa tämän tavoitteen täytyy meidän ensin pystyä rakastamaan aidosti tasa-arvoisesti sitä omaa kumppania tai ystävää. Sinun tehtäväsi kun on auttaa häntä tavoittamaan hänen haaveensa ja ajaa hänen etuaan. Mihin ja miksi siis tarvitaan feminismiä?

Minä en ole feministi, koska minun ei tarvitse.

Tää on hyvä just näin

 Mun tulee jotenki tosi helposti ajateltua, että kaikki on hyvin sit ku jokin juttu on toisin.  Sit kun on valmistunu koulusta, sit kun opn parempi itsetunto ja sit kun on viisaampi... Tänään kuitenkin tajusin, että onni on tässä ja nyt. Että kaikki on hyvin just näin, vaikka mulla onkin tenttiin luku kesken ja hirmuinen stressi.  Tajusin, ettei onnellisuus ole kiinni siitä, mitä mulla on, tai siitä, että kaikki ois aina iha hyvin. Saisko sillon luvan kanssa olla onnellinen koskaan? Onnellisuus on tässä, arjessa. Kaikessa siinä stressissä ja jopa siinä, että kämppä ei näytä kodin kuvalehden asunnolta. Joskus tekee hyvää heittää hanskat hetkeksi tiskiin ja todeta, että tää on hyvä just näin. 

Tuo toteamus tuntuu poistavan taakkoja harteilta. Kun päättää olla tänään, edes yhden päivän ajan tyytyväinen elämäänsä se tuntuu aivan erilaiselta. Eteiseen kenkien mukana tullut loska on paljon mukavampaa luututa hymy kasvoilla, kuin myrtsinä. Ja sitä myrtseilyä on tullu tehtyä ihan liian paljon ja aivan syyttä. Mä päätin tänään, että tästä lähtien mä haluan elää elämäni niin, että mulla on asiat hyvin:

1.  Jumalan kanssa.
2. Kanssani tekemisissä olevien ihmisten kanssa.
3. Itseni kanssa.

 Haluan herätä joka aamu hymy kasvoillani (tää ois valtava muutos nykyiseen, koska inhoan aamuja ja oon silloin suunnilleen yhtä iloinen kuin perseesee ammuttu karhu.) Haluan todeta” tästä päivästä tulee hyvä!” Haluan kertoa rakkailleni, mitä he merkitsevät minulle. Haluan antaa anteeksi jokaisen loukkaavan sanan ja teon. Haluan myös pyytää anteeksi jokaiselta, jota olen jotenkin loukannut.  En halua pyrkiä pyhimykseksi, sillä synnitön en tule koskaan olemaan, vaikka kuinka yrittäisinkin. Onneksi on sellainen hassu juttu, kuin armo.   Aina ja kaikessa ei tarvitse paahtaa tukka putkella eteenpäin.Haluan yksinkertaisesti todeta elämästäni, että tää on hyvä just näin ja mä oon hyvä just näin.

” Tänään mä hymyilen, mulla on kaikki mitä tartten.  Ennen tuntu, että aina jotain puuttuu, vaan ei puutu enää ei taakkoja harteil. Nyt mä kannan toivoa mukanani,  jopa siellä, missä ei sitä oo. Kuka mä oikein luulen olevani? Mä taidan olla just se mitä mä oon. Tätä elämältä haluun, on syytä hymyillä, kun herään. Jos eiliseen ei oo paluut, tää päivä on jäljellä enää. Tänään on tänään ja huominen on huomen ja huomisella on huomisen huolet. Tää on hyvä näin, vaik tästä lähtis puolet. Vaik mä lähtisin tänään, mä elän vaikka kuolen. ”

Gfm – Tää Hyvä on Näin

Elämän selässä

 Sain tallilta aivan eri ratsun kuin olin olettanut. Ratsuni, elämä, ei ollutkaan erityisen kaunis, tai sopivan tulisen oloinen vaan se nuokkui käytävällä kun kävelin sen luokse. Kuitenkin tervehtiessäni sitä se puhalsi käsilleni ilmaa veikeä pilke silmäkulmissaan. Ajattelin matkastamme tulevan hauska ja erilainen.  En joutunut pettymään. 

 Pääsin vaikeuksitta ratsuni selkään ja matkamme alkoi varsin mukavasti ilman esteitä tai vaikeuksia. Tutustuimme toisiimme ja opin luottamaan elämän karkeaan harjaan ja pehmeisiin askeleisiin. Vaikkakin esteitä tulikin välillä tiellemme kantoi elämä minut rohkeasti niiden ylitse, vaikken aina uskonutkaan taitojemme riittävyyteen. 

 Vuodet kuluivat ja minä ja elämä muutuimme. Kuten kaikki rakkaustarinat, kasvoi myös meidän rakkaustarinamme meidän mukanamme. Minä en enää ollutkaan se pieni Silja joka pyysi hepoa juoksemaan hiljaa, eikä elämäkää ollut enää se pieni puhiseva karvapallo käytävällä.  Elämä oli kasvanut mukanani, saanut lisää vahvuutta ja tahtoa, sekä ymmärtää hieman epätasaisesti kasvavaa ratsastajaansa. Se ei enää ravannut hiljaa metsäteitä pitkin vaan kisasi ukkosen kanssa. Joskus toki häviten sadekuurojen huuhtovalle voimalle, joka tuntui hukuttavan meidät, välillä taas kiidättäen turvaan juuri ennen suurinta myrskyä.

Kuten jokainen ratsastaja tiedän,että joskus ratsuaan tulee osata myös hillitä, sillä vauhdin kasvaessa myös vauhdin nälkä kasvaa. Tietynlainen vauhtisokeus iskee, etkä tiedäkkään miten lujaa menet, ennen kuin huomaat kanssasi ratsastaneiden jääneen kauas taakse. Aina ei tarvitse mennä hirveän lujaa tai taistella tuulimyllyjä vastaan. Ukkosen kanssa kisaaminen kun vie voimia kaikkein parhaimmiltakin.

 Vaikka joskus minusta tuntuukin siltä, etten enää tunne kanssani kasvavaa elämää saati aina hallitse sen kokoajan nopeutuvaa rautakenkien kumua en vaihtaisi sitä mihinkään. Se on kuitenkin minun elämäni, joka on uskollisesti kantanut minua ja kasvanut rinnallani jokaisen henkäykseni ajan. Se on kestänyt jokaisen ukkosten kanssa käydyn taistelun ja jakaa ylpeänä arvet kanssani. Elämä on valehtelematta suurin lahja, jonka olen koskaan saanut.

 Kiitos siis kaikesta elämä ja kiitos sinulle, joka minulle sen lahjoitit- ikuisesti sinun ukkostyttösi.

Charli XCX – Boom Clap 

Naiseuden kuppikoko

Kuten varmaan lähes jokaisella naisella mulla on ollu esiteinistä asti hirvee kriisi mun rintojen kanssa.  Jotenkin olen tyhmänä ajatellut naisellisuuteni riippuvan noista hyttysenpistoista, rintakehälläni.  Olen itkenyt, tapellut, teipannut, SYÖNYT, kohottanut, muotoillut ja välttänyt mahallaan nukkumista, jotta saisin persikoistani suuremmat ja täyteläisemmät.  Tämä kaikki, vain ja ainoastaan siksi, että tuntisin itseni enemmän naiseksi (ja jotta miehet pitäisivät minusta enemmän.  tyhmä tyttö…)  Kaipaan aikaa, jolloin push up rintsikoiden löytäminen oli vaikeampaa kuin tavallisten ja kun silarit eivät olleet arkipäivää.  Ylipäätään kaipaan aikaa, kun rinnat eivät olleet niin suuri osa naisellisuutta. Pienirintaisena itsetuntoni kun laskee ropisten vaateostoksille mentäessä , jos vaatteet eivät istukkaan. Tällöin toisten sylkemät lauseet ketunnenistä, laudoista ja ovennupeista nousevat taas mieleen eikä edes äidin lohdutukseksi tarkoitettu ” kyllä säkin siitä kasvat kun aikuistut”  kommentti ei paljoa lohduta kun ikää on mittarissa 20.

  Vaikka rinnat ( ja ylipäätään kurvit.) onkin iso naiseuden symboli ei ne sais määrittää sitä, kuinka naisellisiksi me koetaan itsemme.  Sen naisellisuuden tulisi ennemminkin lähteä asenteesta. Me ollaan upeita luomuksia huolimatta siitä, missä meillä on kurveja ja missä ei. Liian usein kuitenkin me pidämme yhteiskunnallisen ulkonäköihanteen ulkopuolella olevia ihmisiä rumempina, kuin sen sisällä olevia. Tästä ajattelusta haluaisin itsekkin eroon, sillä ainakaan itse en istu yhteenkään yleisesti hyväksyttyyn ulkonäkömuottiin vinoine kasvoineni ja epäsymmetrisen vartaloni kanssa, enkä tästä johtuen pidä itseäni erityisen viehättävänä.  Naiseuden ehkä parhaimpia puolia on kuitenkin, että aina vartalosta löytyy joku kohta, jota voi korostaa ja samalla piilottaa jotain muuta, jota ei ehkä niin haluakkaan esitellä. Olivat kyseessä sitten puuttuvat rinnat tai pömpöttävä maha.  

  Kuitenkaan kuppikoko, kuin myöskään rasvaprosentti eivät ole rakkauden takeena tai esteenä. Tämän olen itsekkin saanut huomata, kiitos maailman ihanimman poikaystäväni, joka rakastui minuun minun itseni takia, ei rintojeni ( tai niiden puutteen…) vuoksi.  Minä raukka kun olin ajatellut, ettei minua voi rakastaa, ennen kuin olen muodokkaampi. ( voi, kuinka pinnallista… :D) Onhan naisillakin erilaisia miesmakuja, miksei siis miehilläkin olisi erilaisia naismakuja. Olenko tosissaan arvioineet miehet niin typeriksi olennoiksi, ettei heillä ole lainkaan omia mielipiteitä tai mieltymyksiä? Siispä anteeksi kaikille miehille, anteeksi siitä, että olen aliarvioinut ajatusmaailmanne laajuuden. Eiköhän jokainen kuitenkin rakastu sen tyttö ( tai poikaystänsä) sisimpään ulkonäöllisten seikkojen sijasta. =) 

 T: kerrankin vartaloonsa tyytyväinen laudanpätkä.
Kasmir – Wowwowwow

  

Sinkkuvuosi ja kuinkas sitten kävikään...

Kuten joku ehkä tietääkin mulla oli tosi hyvä ja vakaa suunnitelma viettää vuosi sinkkuna. Harva kuitenkin tietää, että vain muutama tunti tuon tekstin julkaisun jälkeen mikään mun maailmassa ei enään ollut ennallaan. Tosi ällöromanttista. Tiedän.Muistan kun karattiin, kuolleet juhlat jätettiin. Rantalaiturilla aamuun istuttiin. Hiukan paleltiin kai, kun varhain valkes sunnuntai...
 En osaa itekkään oikein selittää mitä oikein tapahtu. Olin oikeasti PÄÄTTÄNYT olla ihastumatta yhteenkään mieheen, lupasin itselleni, etten edes suunnittele moista. Ei siis treffejä, leffailtoja, kävelyitä, kahvilahetkijä tai päiväunia. Ja ennen kaikkea ei ei särkynyttä sydäntä. Halusin antaa itselleni vuoden hoitaa vanhoja haavoja Jumalan kanssa. Ironista kyllä, tuo henkilö päättikin minun tarvitsevan jonkun muun paikkailemaan haavojamme yhdessä. Enään niistä haavoista ei ole enään tietoakaan. (Kun on joku ,jolle jakaa ei taakka paina enään puoliakaan.)  Ja kaikki lähti liikkeelle eksyneestä koirasta, voitko uskoa?

 Kaikkein huvittavinta tässä on, että en halunnut uskoa sitä, en sitten millään. Olin valmis vetämään tän vuoden loppuun vaikka ranteet auki ja kieli kahtia purtuna, mutta olin siihen valmis, kunnes joku kysyi, että:” onko tuo sun ittes kiduttaminen oikeesti Jumalan tahto, vai onko se susta itestäs?” Ymmärsin ajavani omaa tahtoani ja käyvän omaa taisteluani, vielä ilman hänen oikeutustaan siihen. Kuinka tyhmä voikaan ihminen olla?
 No eipä siinä, aika kulu ja tajusin, ettei tää taidakkaan olla mitään ohimenevää pikkuihastusta ja joka kerta kun tän tyypin näki niin  tuntu siltä, että vatsassa on kokonainen eläintarha muutaman perhosen sijaan ja pää meni niin sekaisin, että poikaparka joutui useaankin otteeseen kannattelemaan mua mun horjahdettuani.  (Okei, oli siinä korkkarit ja mukulakivikatukin mukana! seliseli…) 

   Ihan niinku tää kaikki ei ois vielä riittäny, tää jätkä alko iha tosissaa reissaamaan ympäri suomea mun takia, siinä vaiheessa oli pakko myöntää jo itelle, että saatan mä vähän enemmänki olla ihastunut. Ihan vähän vaan, en pahasti tai lopullisesti, mutta kuitenkin. En suostunut myöntämään näitä juttuja tälle pojalle kuitenkaan ennen kuin olin itkenyt hänen olkapäätään vasten, kinastellut hänen kanssaan jostain aivan mitättömästä asiasta ja uponnut keskustelemaan hänen kanssaan tuntikausiksi. Annoin hänen kestää älyttömät tyttömäiset kiukku- itkupurkaukset ja oikeasti yritin saada hänet lähtemään elämästäni käytännössä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Miten väärässä voikaan ihminen olla, tuo poika kun jäi ja on tässä vieläkin. 
 Vasta ihan viimepäivinä olen oikeesti ymmärtänyt miten tärkeäksi joku ihminen voi sulle tulla. On ehdottomasti yksi elämän parhaimmista tunteista nojata toisen rintaan ja tuntea olevansa juuri siinä missä sillä hetkellä kuuluukin olla. Ettei mikään mahti maailmassa pysty satuttamaan tai muuttamaan sitä tosiasiaa, että juuri se ihminen, josta pidät niin uskomattoman paljon aikoo olla siinä vielä pitkään.

 Tiedän, että joku tulee pitämään päätöstäni jättää sinkkuvuosi kesken typeränä ja ajattelee minun kuuntelevan vain sydäntäni järkeni sijaan, mutta, jos ihan totta puhutaan olin sydämmeltäni sinkku noin 3 tuntia. 
 Ja sinä. Luulen ettet pitänyt tästä postauksesta tai siitä, että kerron tarinaamme muille, mutta, jos luet tämän joskus niin kiitos. Kiitos siitä, että juoksin perääni. Kiitos niistä lukemattomista kerroista kun olet halannut minua tai sietänyt kiukutteluani. Kiitos kun olet aina kuivannut kyyneleeni. Kiitos kun voin luottaa sinun olevan siinä vielä huomenna, ensi viikolla ja ensikesänä. Kiitos kun saan kutsua SINUA poikaystäväkseni.Ja ennen kaikkea kiitos siitä, että sä uskalsit jäädä, vaikka mä en uskaltanut pyytää sitä. 

- Sinun Silja.
How many times do I have to tell you
Even when you're crying you're beautiful too
The world is beating you down, I'm around through every mood
You're my downfall, you're my muse
My worst distraction, my rhythm and blues
I can't stop singing, it's ringing, in my head for you. 

Inhotusta ilmassa.

Olen armoton perfektionisti mitä tulee itseeni.  Vaadin itseltäni täydellisyyttä, tai ainakin pyrin siihen lähes poikkeuksetta. Tämä koskee omaa kehoani, kouluani ja oikeastaan kaikkea mihin ryhdyn. Se on enemmän kuin rasittavaa ja tiedostan kuuluvani siihen riskiryhmään, joka palaa loppuun heti työelämään päästyään ja joka pelottaa ihmisiä ympäriltään. 

 Minulla on ollut pitkään, oikeastaan jo ylä-asteelta asti ongelmia kehonkuvani kanssa.  Milloin jossakin on jotain liikaa, milloin liian vähän. Uimapuvun päälle laittaminen on minulle lähes poikkeuksetta kylmän hien nostattava kokemus, vaikka joskus jotain suloista kehostani löydänkin. ( tämä on varsin ironista, sillä pidän uimisesta.)  Joinakin päivinä koen kehoni ja itseni jopa kauniiksi, mutta tänään (juuri tänään, se ei siis tarkoita että en pitäisi itsestäni huomenna, kun olen saanut levättyä.)minua inhottaa kaikki. Tänään koen olevani aivan liian laiha. Inhoan sitä, miten lähes jokaisen lihakseni erottaa ihoni alta. Inhoan sitä, miten luuni ja jänteeni tuntuvat selvästi. Inhoan sitä miten verisuoneni näkyvät aivan liian kalpean ihoni lävitse.  Inhoan sitä, miten vatsani kohdalla asustanut pieni monsteri ( semmonen laihan läskin kumpu) on hävinnyt samaa vauhtia kun reisivako levenee jalkojeni välissä. Inhoan sitä, miten ihoni kuivuu ja ennen kaikkea vihaan sitä, etten tunne itseäni kovinkaan naiselliseksi  kehoni rasvavaraston pienentyessä.  Inhoan nettiä, joka on täynnä kaltaisiani laihoja tyttöjä ja kuvia, jotka ylistävät heidän vartaloidensa kauneutta.  Itse en näe tässä mitään kaunista. Haluaisin ennemmin näyttää kanelipullalta, sellaiselta tytöltä, jota tekee mieli rutistaa ilman pelkoa, että toinen menee rikki. Olen totaallisen kyllästynyt olemaan se enkelinluinen tyttö.

 Ongelmaa ei ainakaan helpota se, etten muista syödä. Koska koen näläntunnetta noin kerran viikossa, enkä syö paljoakaan mitään ilman näläntunteen kokemusta elän käytännössä nesteillä ( maidolla) viikon. Tämä ei ole terveellistä millään tavalla. Lisäksi omistan jotain, jota joku sanoisi hyviksi geeneiksi. Minä raukka kun en pääse yli tietyn painorajan, en sitten millään. Yritetty on ja monesti. Joku sanoi tämän helpottavan kun ikää tulee, mutta kun haluan läskiä tähän kehoon nyt enkä 10 vuoden päästä. Joku sanoi, ettei sillä ole väliä. Olen ollut sairas, eikä silloin tee mieli syödä.  Paino nousee entiselleen, kun parannut. Entäpä, jos olen ollutkin sairas juuri siksi, että en ole syönyt? Älkääkä kukaan käsittäkö väärin, en kuulu siihen kastiin joka laskee lautasellaan olevat kalorit tai välttelee syömistä. Itse asiassa minä kuulun siihen päinvastaiseen ryhmään, en ikinä kieltäydy ruuasta muun kuin kiireen vuoksi saati sitten välttele syömistä.  Minun ei vain ole nälkä, eikä minun siksi tule syötyä edes kaapeissani olevia ruokia.  Olivat ne kuinka hyviä tai houkuttelevia tahansa.

 Kompensoidakseni vajavaista kehonkuvaani pyrin täydellisyyteen myös opiskelussani. En osaa sanoa ei koulukirjalle, vaikka minua ei yhtään huvittaisi ja vaikka tietäisinkin tarvitsevani tauon lukemiseen. Äitini tyttärenä äitini usein huolehtiikin niin syömisestäni, kuin lepäämisestäni. Hän sanelee rajani, kun en itse siihen pysty.  Viimeksi tänään minut taas pudotettiin maan pinnalle niinkin yksinkertaisella kysymyksellä kuin ;” milloin sä oot viimeksi pitänyt sellaisen päivän että et oo lukenut sun koulukirjaa ollenkaan?” Kysymystulva jatkui kysymyksillä; ” milloin viimeksi olet tehnyt jotain josta oikeasti nautit, ilman että koulu kolkuttelee takaraivolla? ja milloin viimeksi olet nukkunut päikkärit ja rentoutunut.? ” Purskahdin itkuun ymmärtäessäni etten osannut vastata noinkaan yksinkertaisiin kysymyksiin. ( anteeksipyyntö poikaystävälle, mä en oo todellakaan näköjään ollut koskaan niin läsnä, kuin mun ois pitänyt olla.) Taas kerran minut passitettiin syömään ja rentoutumaan. En saa kuulemma avata koulukirjoja pariin päivään. Tämä stressaa, vaikka tiedänkin sen tekevän vain hyvää. Koulua on kuukausi takana ja mä oon jo ihan finaalissa. Eipä taida ihan tervettä olla tämäkään.  Tällä hetkellä tekee lähinnä mieli polttaa jokainen koulukirja, muistiinpano ja tehtävänanto. Parin päivän päästä motivaatio opiskella ja kohdella itseäni oikealla tavalla on jo aivan toinen. 
  

Tämä postaus oli omistettu niille ihmisille, joiden mielestä olen aivan liian positiivinen  niin jokaisessa kohtaamassani tilanteessa, kuin jokaisessa blogitekstissänikin. Minullakin on huonoja päiviäni, jolloin en jaksa pohtia elämän peruskysymyksiä tai nauttia lumisateen kauneudesta.  Minullakin on päiviä jolloin en jaksa olla viisas, mukava tai söpö saati sitten nähdä itseäni sillä tavalla, jolla jokaisen naisen  ihmisen pitäisi katsoa itseään.  

T. väsynyt, ärsyyntynyt, kiukkuinen ja pieni, mutta ei vielä loppuunpalanut Silja.

eilinen, nykyhetki, tulevaisuus?

Makoilen sängylläni ja mietin menneisyyttäni, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Kun muutin tampereelle odotin jotakin. Odotin kirpeän pakkasilman puraisua poskipäilläni, odotin elokuvahetkiä ja useita kaakao kupillisia. Odotin löytäväni täältä jotain paljon enemmän, odotin viettäväni täällä vielä monta vuotta, mutta nyt ymmärrän, että nuo kaikki odotukset voivat toteutua muuallakin. Ei sillä,  nämä haaveeni ovat jo toteutuneet. Kuluneen syksyn aikana olen kuitenkin kohdannut paljon muutakin kuin toteutuneet haaveeni. Olen kohdannut surun, menetyksen ja elämää suuremmalta tuntuneen luopumisen kivun, jonka muisteleminen edelleenkin nostaa kyyneleet silmiini ja palan kurkkuuni. En vieläkään pysty puhumaan aiheesta ääneen, sillä pelkään, että äänestäni kuuluva ikävä paljastaa kipuni, joka ei varmastikkaan helpota vielä pitkään aikaan. Lepää rauhassa rakkaani.

Jotta tämän kirjoittaminen ei menisi pelkäksi itkemiseksi on aika puhua myös nykyhetkestä.  Vaikka ikävä raastaakin rintaani ja keräytyy kimpaleeksi vatsaani ei se tarkoita etten kokisi myös toisenlaista ikävää. Minulla on ikävä Isää.  Tampereelle muuttoni piti olla Häntä lähentävä tekijä ja sitä se osittain olikin. Kuitenkin pian huomasin, että asia jonka piti lähentää häntä ja minua tulikin meidän väliimme. Rakastan edelleenkin pakkasilmasta ihollani, askelista lumella, kaakaosta ja leffailloista. Nykyään ne eivät vaan tunnu enään samalta kuin aiemmin sykyllä. Nykyään nuo jo aiemmin minulle tärkeät asiat ovat edelleenkin toisarvoisia ja varsin mitättömiä siinä mittakaavassa mitä Isällämme on meille tarjottavana. Kaikkein parasta tässä kuitenkin on se, ettei minun tai sinunkaan tarvitse ikävöidä häntä. Hän on siellä missä sinäkin ja on valmis lähtemään kahville kanssasi, milloin vain sinulle sopii. Tästä olen kiitollinen. Kiitollisempi, kuin olen ollut hetkeen.

   Vaikka luulinkin pysyväni pitkään tampereella olen ennen kaikkea huomannut, etteivät omat suunnitelmani aina käykkään yhteen tuon kaikkein suurimman suunnittelijan kanssa. Tämä tyttö nimittäin katselee nyt asuntoa Oulusta.  Aivan, tämä jonka ei pitänyt ikinä muuttaa "välipohjoiseen" eli kaupunkiin jossa on kylmä, mutta jossa ei kuitenkaan juokse poroja kaduilla. :D Näin se elämä heittelee. =) 
 Kaikkein suurimman ahaa elämyksen kuitenkin koin vasta tänään viedessäni koulupaikan hyväksymis ilmoitustani postiin, nimittäin mitä ikinä teenkin tässä maailmassa ja minne ikinä minä eksynkin voin olla täysin varma siitä että elämäni tulee olemaan mielenkiintoisempi kuin villeimmissä kuvitelmissani se on koskaan ollutkaan. Siksi taidankin vastedes jättää tuon suunnittelun sille kaikkein korkeimmalle, koska veikkaan että tuo Isäpappa on tehnyt tähän tarinaan hieman erilaisen juonen kuin mitä minä olen suunnitellut. =) immanuel- unelmii