Kannathan mua kun en jaksa kävellä?

Itken, huudan, hakkaan tyynyäni ja lopulta rauhoitun. 
 Juuri nyt tuntuu taas siltä että olen syvällä, jossain missä olen aina kun yritän yksin.  Heti kun lakkaan yrittämästä nousen pinnalle kuin ongen koho. Heti kun pyydän apua ja olen valmis ottamaan sen vastaan saan sen...

 Istun yksin pimeässä alakerrassa, pimeässä olohuoneessa.  Normaalisti pelkäsin, sen verran olen katsonut kauhuleffoja, etten mielelläni ole yksin pimeässä. Olen aiheettoman pelkoni kahle. Pelkoni, josta kukaan muu ei tiedä mitään.

  Hassua, mitä kaikkea ihminen voikin piilottaa ulkokuorensa alle. Olen käyttänyt elämästäni 12 vuotta rakentaakseni ulkokuoren joka kätkisi sisälleen sen mitä en halua näyttää muille. Sen haavoitetun tytön joka nujerrettiin muiden odotusten alle jo ala- asteella. 

Tiedän monia, jotka sanoisivat minun olevan selvityjä- ihminen, joka ottaa iskuja vastaan joka suunnasta ja jatkaa siltikin matkaansa- kissa, joka putoaa aina jaloilleen ja onnistuu lähes poikkeuksetta siinä mihin ryhtyy.  Äidin täydellinen tytär, Isän ja veljien suojatti, sekä muuta turhaa egon rakennusta. Paperista koottu linnake. 

  
 Nyt 12 vuoden rankan rakennuksen jälkeen en jaksa enään pitää muureja kasassa. Annan niiden sortua murentaen samalla osan maailmastani.  Osa ystävistäni on nähnyt tuon murenemisen. Hetkittäisinä, täydellisen masennuksen hetkinä- joskus jopa viikkoina- he ovat olleet todistamassa sen haavoittuneen tytön olemassaoloa. 

Tiedän rakentaaneeni kulisseja ja muureja ehkä turhaan. Ehkä olen satuttanut itseäni  kaikkein eniten sillä, etten ole uskaltanut minun olla se tyttö joka olen aina sisimmässäni ollut. Sillä se osa, jonka olen aina luullut olevan se heikoin osa minua, onkin ollut se vahvoin.

 Olen aina jostakin syystä pelännyt tunnustaa uskovani. Uskovani Jeesukseen. Mitä olisin menettänyt sillä? En mitään, sillä uskon vahvasti, että se joka on kantanut minua silloin kun en ole itse jaksanut on aina näkynyt minussa jotenkin. Ainakin toivon sitä syvästi.

  Nyt, vasta viimeisenä 5 kuukautena, kun olen tutustunut uusiin upeisiin ihmisiin. Ihmisiin, jotka ovat muurittomia, vahvoja ja uskovia. Heidän kanssaan olen ymmärtänyt muurieni hyödyttömyyden. Muurini ovat näyttäneet uuden puolensa turvan sijasta kahleena. Sillä pelko kahlitsee. On se sitten pelkoa pimeään tai olla se mitä olet. 

 Siksi päätin olla pelkäämättä ja olla sitä mitä olen. 
 Isä on taas tekemässä yhdestä särkyneestä muurista jotain uutta. Kukaan ei vielä tiedä mitään. Paitsi tekijä, kantaja ja tämän pienen tytön pelastaja. Sillä rehellisesti sanottuna, en olisi jaksanut ilman kantajaa.

http://www.youtube.com/watch?feature=fvwp&NR=1&v=uR6outrl0lg