Omat rajat, oma tila, oma pää ja oma sydän.

  Joku sano et miten oon aina niin positiivinen.Tänään kuitenkin  ottaa päähän. Kyrsii oikein kunnolla! Tekee mieli paiskoa tyynyjä, huutaa ja raivota. Sylkeä jonkun silmään ja sitten napata kamera mukaan ja lähteä kävelemään. Ihan minne vaan, kunhan saa aikaa ajatella. Tosi lapsellista käytöstä, mä tiedän.

 Ja tää kaikki johtuu siitä että oon kokenu rajaloukkauksen. Kukaan ei oo jyränny mun takapihalle panssarivaunulla, mutta mun henkisiä rajoja vastaan on hyökätty ydinaseella. Jokainen, joka  on nähnyt mut loukkaantuneena tietää, ettei se oo kivaa katottavaa. Hetken raivottuani näet rauhoitun, mutta silmistäni, ilmeistäni ja eleistäni kuvastuu se täysi räjähtämäisillään oleva ydinvoimalan jäähdytyskattila. Ei siistiä jälkeä siis odotettavissa.  tää on onneks jotai ni piristävää.

 Mutta hei, saadaanko me kristityt suuttua täl tavoin?  Saadaanko me loukkaantua, kun meidän omia rajoja loukataan vai pitääkö meidän kääntää mukisematta toinen poski ja patoa se kaikki viha ja kiukku mein sisälle? Raamatun mukaan meijän tulee vastata pahaan hyvällä, mutta toisaalta Jumala haluaa elävän suhteen meijän kanssa. Niinku kaikkiin eläviin ja oikeesti toimiviin suhteisiin tähänkin suhteeseen kuulu se, että toinen osapuoli hyväksyy meijät just semmosina kun me ollaan ja rakastaa meitä kaikesta huolimatta. Saan siis huutaa Jumalalle ihan huoletta kaikesta, johtui huono tuuleni sitten hormoneista, vitamiinien puutteesta tai toisista ihmisistä tiedän, että hän on aina täällä pitämässä minua sylissään.

 Sitäpaitsi ollaanko me loppujenlopuks täällä palvelemassa Jumalaa, jos annettais kaikissa asioissa periksi ja tehtäisiin niin kuin maailma haluaisi meidän tekevän? Antaisimmeko oikean kuvan kristityistä jos emme astuisi vastarintaan vaan antaisimme maailmamme ja arvojemme murentua silmiemme edessä?

 Ennen kuin oikeuttaa kiukkunsa kannattaa miettiä miksi on kiukkuinen. Onko asia oikeasti niin suuri, että siitä kannattaa loukkaantua verisesti?  Saisiko asian selvitettyä jotenkin fiksusti ja molempia osapuolia tyydyttävästi? Miten olisi jos antaisimmekin anteeksi pienet ja hiukan isommatkin loukkaukset? Sillä jos jatkamme silmä silmästä perjaatteella elämistä on maailmamme pian täynnä sokeita, eikä viha satuta ketään muuta kuin meitä itseämme.

P.s. Enään ei kiukuta.=)