eilinen, nykyhetki, tulevaisuus?

Makoilen sängylläni ja mietin menneisyyttäni, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Kun muutin tampereelle odotin jotakin. Odotin kirpeän pakkasilman puraisua poskipäilläni, odotin elokuvahetkiä ja useita kaakao kupillisia. Odotin löytäväni täältä jotain paljon enemmän, odotin viettäväni täällä vielä monta vuotta, mutta nyt ymmärrän, että nuo kaikki odotukset voivat toteutua muuallakin. Ei sillä,  nämä haaveeni ovat jo toteutuneet. Kuluneen syksyn aikana olen kuitenkin kohdannut paljon muutakin kuin toteutuneet haaveeni. Olen kohdannut surun, menetyksen ja elämää suuremmalta tuntuneen luopumisen kivun, jonka muisteleminen edelleenkin nostaa kyyneleet silmiini ja palan kurkkuuni. En vieläkään pysty puhumaan aiheesta ääneen, sillä pelkään, että äänestäni kuuluva ikävä paljastaa kipuni, joka ei varmastikkaan helpota vielä pitkään aikaan. Lepää rauhassa rakkaani.

Jotta tämän kirjoittaminen ei menisi pelkäksi itkemiseksi on aika puhua myös nykyhetkestä.  Vaikka ikävä raastaakin rintaani ja keräytyy kimpaleeksi vatsaani ei se tarkoita etten kokisi myös toisenlaista ikävää. Minulla on ikävä Isää.  Tampereelle muuttoni piti olla Häntä lähentävä tekijä ja sitä se osittain olikin. Kuitenkin pian huomasin, että asia jonka piti lähentää häntä ja minua tulikin meidän väliimme. Rakastan edelleenkin pakkasilmasta ihollani, askelista lumella, kaakaosta ja leffailloista. Nykyään ne eivät vaan tunnu enään samalta kuin aiemmin sykyllä. Nykyään nuo jo aiemmin minulle tärkeät asiat ovat edelleenkin toisarvoisia ja varsin mitättömiä siinä mittakaavassa mitä Isällämme on meille tarjottavana. Kaikkein parasta tässä kuitenkin on se, ettei minun tai sinunkaan tarvitse ikävöidä häntä. Hän on siellä missä sinäkin ja on valmis lähtemään kahville kanssasi, milloin vain sinulle sopii. Tästä olen kiitollinen. Kiitollisempi, kuin olen ollut hetkeen.

   Vaikka luulinkin pysyväni pitkään tampereella olen ennen kaikkea huomannut, etteivät omat suunnitelmani aina käykkään yhteen tuon kaikkein suurimman suunnittelijan kanssa. Tämä tyttö nimittäin katselee nyt asuntoa Oulusta.  Aivan, tämä jonka ei pitänyt ikinä muuttaa "välipohjoiseen" eli kaupunkiin jossa on kylmä, mutta jossa ei kuitenkaan juokse poroja kaduilla. :D Näin se elämä heittelee. =) 
 Kaikkein suurimman ahaa elämyksen kuitenkin koin vasta tänään viedessäni koulupaikan hyväksymis ilmoitustani postiin, nimittäin mitä ikinä teenkin tässä maailmassa ja minne ikinä minä eksynkin voin olla täysin varma siitä että elämäni tulee olemaan mielenkiintoisempi kuin villeimmissä kuvitelmissani se on koskaan ollutkaan. Siksi taidankin vastedes jättää tuon suunnittelun sille kaikkein korkeimmalle, koska veikkaan että tuo Isäpappa on tehnyt tähän tarinaan hieman erilaisen juonen kuin mitä minä olen suunnitellut. =) immanuel- unelmii