Inhotusta ilmassa.

Olen armoton perfektionisti mitä tulee itseeni.  Vaadin itseltäni täydellisyyttä, tai ainakin pyrin siihen lähes poikkeuksetta. Tämä koskee omaa kehoani, kouluani ja oikeastaan kaikkea mihin ryhdyn. Se on enemmän kuin rasittavaa ja tiedostan kuuluvani siihen riskiryhmään, joka palaa loppuun heti työelämään päästyään ja joka pelottaa ihmisiä ympäriltään. 

 Minulla on ollut pitkään, oikeastaan jo ylä-asteelta asti ongelmia kehonkuvani kanssa.  Milloin jossakin on jotain liikaa, milloin liian vähän. Uimapuvun päälle laittaminen on minulle lähes poikkeuksetta kylmän hien nostattava kokemus, vaikka joskus jotain suloista kehostani löydänkin. ( tämä on varsin ironista, sillä pidän uimisesta.)  Joinakin päivinä koen kehoni ja itseni jopa kauniiksi, mutta tänään (juuri tänään, se ei siis tarkoita että en pitäisi itsestäni huomenna, kun olen saanut levättyä.)minua inhottaa kaikki. Tänään koen olevani aivan liian laiha. Inhoan sitä, miten lähes jokaisen lihakseni erottaa ihoni alta. Inhoan sitä, miten luuni ja jänteeni tuntuvat selvästi. Inhoan sitä miten verisuoneni näkyvät aivan liian kalpean ihoni lävitse.  Inhoan sitä, miten vatsani kohdalla asustanut pieni monsteri ( semmonen laihan läskin kumpu) on hävinnyt samaa vauhtia kun reisivako levenee jalkojeni välissä. Inhoan sitä, miten ihoni kuivuu ja ennen kaikkea vihaan sitä, etten tunne itseäni kovinkaan naiselliseksi  kehoni rasvavaraston pienentyessä.  Inhoan nettiä, joka on täynnä kaltaisiani laihoja tyttöjä ja kuvia, jotka ylistävät heidän vartaloidensa kauneutta.  Itse en näe tässä mitään kaunista. Haluaisin ennemmin näyttää kanelipullalta, sellaiselta tytöltä, jota tekee mieli rutistaa ilman pelkoa, että toinen menee rikki. Olen totaallisen kyllästynyt olemaan se enkelinluinen tyttö.

 Ongelmaa ei ainakaan helpota se, etten muista syödä. Koska koen näläntunnetta noin kerran viikossa, enkä syö paljoakaan mitään ilman näläntunteen kokemusta elän käytännössä nesteillä ( maidolla) viikon. Tämä ei ole terveellistä millään tavalla. Lisäksi omistan jotain, jota joku sanoisi hyviksi geeneiksi. Minä raukka kun en pääse yli tietyn painorajan, en sitten millään. Yritetty on ja monesti. Joku sanoi tämän helpottavan kun ikää tulee, mutta kun haluan läskiä tähän kehoon nyt enkä 10 vuoden päästä. Joku sanoi, ettei sillä ole väliä. Olen ollut sairas, eikä silloin tee mieli syödä.  Paino nousee entiselleen, kun parannut. Entäpä, jos olen ollutkin sairas juuri siksi, että en ole syönyt? Älkääkä kukaan käsittäkö väärin, en kuulu siihen kastiin joka laskee lautasellaan olevat kalorit tai välttelee syömistä. Itse asiassa minä kuulun siihen päinvastaiseen ryhmään, en ikinä kieltäydy ruuasta muun kuin kiireen vuoksi saati sitten välttele syömistä.  Minun ei vain ole nälkä, eikä minun siksi tule syötyä edes kaapeissani olevia ruokia.  Olivat ne kuinka hyviä tai houkuttelevia tahansa.

 Kompensoidakseni vajavaista kehonkuvaani pyrin täydellisyyteen myös opiskelussani. En osaa sanoa ei koulukirjalle, vaikka minua ei yhtään huvittaisi ja vaikka tietäisinkin tarvitsevani tauon lukemiseen. Äitini tyttärenä äitini usein huolehtiikin niin syömisestäni, kuin lepäämisestäni. Hän sanelee rajani, kun en itse siihen pysty.  Viimeksi tänään minut taas pudotettiin maan pinnalle niinkin yksinkertaisella kysymyksellä kuin ;” milloin sä oot viimeksi pitänyt sellaisen päivän että et oo lukenut sun koulukirjaa ollenkaan?” Kysymystulva jatkui kysymyksillä; ” milloin viimeksi olet tehnyt jotain josta oikeasti nautit, ilman että koulu kolkuttelee takaraivolla? ja milloin viimeksi olet nukkunut päikkärit ja rentoutunut.? ” Purskahdin itkuun ymmärtäessäni etten osannut vastata noinkaan yksinkertaisiin kysymyksiin. ( anteeksipyyntö poikaystävälle, mä en oo todellakaan näköjään ollut koskaan niin läsnä, kuin mun ois pitänyt olla.) Taas kerran minut passitettiin syömään ja rentoutumaan. En saa kuulemma avata koulukirjoja pariin päivään. Tämä stressaa, vaikka tiedänkin sen tekevän vain hyvää. Koulua on kuukausi takana ja mä oon jo ihan finaalissa. Eipä taida ihan tervettä olla tämäkään.  Tällä hetkellä tekee lähinnä mieli polttaa jokainen koulukirja, muistiinpano ja tehtävänanto. Parin päivän päästä motivaatio opiskella ja kohdella itseäni oikealla tavalla on jo aivan toinen. 
  

Tämä postaus oli omistettu niille ihmisille, joiden mielestä olen aivan liian positiivinen  niin jokaisessa kohtaamassani tilanteessa, kuin jokaisessa blogitekstissänikin. Minullakin on huonoja päiviäni, jolloin en jaksa pohtia elämän peruskysymyksiä tai nauttia lumisateen kauneudesta.  Minullakin on päiviä jolloin en jaksa olla viisas, mukava tai söpö saati sitten nähdä itseäni sillä tavalla, jolla jokaisen naisen  ihmisen pitäisi katsoa itseään.  

T. väsynyt, ärsyyntynyt, kiukkuinen ja pieni, mutta ei vielä loppuunpalanut Silja.