Joskus kaikkein paras elämänohje voi tulla odottamattomalta taholta ja joskus niitä parhaimpiakaan vinkkejä ei osaa noudattaa. Kuitenkin tänään kun tulin koulusta kotiin yllätyin kun ymmärsin saaneeni ehkä elämäni parhaimmat ohjeen KOIRALTANI.
Sillä kun katsoin sitä, sen lempeitä silmiä ja pieniä lähes aina teputtavia tassuja ymmärsin sen elävän onnellista elämää. Juuri nyt, tässä.
Listasin tähän muutamia asioita jotka tulevat eläimiltä luonnostaan, mutta mistä meidän ihmisten kannattaisi ehkä ottaa opiksi. Ehkä mekin voisimme olla siten hieman onnellisempia.
Usein me ihmiset ajamme itsemme tilanteisiin joissa tiedämme tuntevamme olomme epämukavaksi. Miksi? Mitä me saavutetaan sillä? Tässä(kin) asiassa koirani taitaa olla omistajaansa fiksumpi.Se viettää aikaa vain ja ainoastaan olentojen kanssa joiden kanssa se viihtyy ja se välttelee kaikin tavoin joutumista tilanteeseen missä se ei tiedä viihtyvänsä. Kuitenkin pyydettäessä (ja hyvän palkinnon ollessa tiedossa) se uskaltaa ylittää itsensä ja toisten odotukset.
Kuten kaikki eläimet se kuitenkin elää hetkessä, eikä muistele pahalla menneitä kaunoja, vaan kohtaa jokaisen tilanteen varauksetta ja iloisella mielin. Se myöskään ei välitä muiden mielipiteistä, eikä sillä ole minkäänlaisia ennakkoluuloja sen kohdatessa uusia tilanteita ja ihmisiä.
Toisin kuin lemmikkimme, me ihmiset kohtaamme usein uudet tilanteet ja ihmiset tietyllä ennakkoasenteella ( itsekkin tunnustan sortuneeni tähän aivan liian usein, mitä olenkin AINA katunut jälkeenpäin. )
Huomasin tänään myös, että toisin kuin ihmiset koirat tunnustavat heikkoutensa. Aina. Jos et osaa jotakin, pyydä apua. Pienenä otuksena koirani tekee tätä paljon. Esimerkiksi jos se ei saa leluaan kaapin alta tai jos se ei pääse korkeimmalle lumipenkalle se ei epäröi tulla pyytämään ( lue istumaan jalan päälle tai viereen ja vinkumaan) kunnes saa asiansa ymmärretyksi tai muuten haluamansa.
Avun saamisen vastineena eläimet ovat äärinmäisen rakastavia ja empaattisia olentoja.
Muistan hyvin monta tilannetta joissa olen itkenyt, julkisestikkin, ilman että kukaan on edes vilkaissut minua. Eläimen lähellä en muista yhtäkään tälläistä tilannetta, sillä täysin poikkeuksetta tuo pieni koira on AINA tullut luokseni kun olen ollut surullinen.
Vaikka koirani rakastaakin sylissä oleilua, se osaa pitää omat rajansaja kertoa milloin se haluaa olla yksin. Yksin oloa meidän ihmistenkin tulisi välillä harjoittaa tässä kaoottisessa maailmassa, sillä itse ainakin tunnustan ärsyyntyväni jos en saa hetken aikaa ajatella. Yksin.
Tuntuu siis, että onnellisuus on pitkälti omasta asenteesta kiinni. Onko näin?
Pitäsikö meidänkin alkaa elämään hetkessä, nauttimaan niistä pienistä siruista elämässämme?
Nyt lomalla minä ainakin aion yrittää nauttia hetkistä:
Vietän aikaa ihanien ystävieni kanssa. Nukun silloin kun nukuttaa ja lupaan kohdata uudet tilanteet ja ihmiset ennakkoluulottomasti. Lupaan myös tehdä kaikkea mitä olen suunnitellut jo hyvän tovin.mm, katson pari leffaa ja kokeilen uusia reseptejä. JA opettelen elämään nyt, enkä huomenna tai eilen... Nii-in, heti huomenna...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti