Se mikä ei pure on vaan pintaa

 Katson itseäni peilistä ja irvistän, musta ei enään tunnu niin kipeältä kuin aiemmin. Valitettavasti näytän kuitenkin sitäkin kurjemmalta.  Liiasta unesta ja vähäsest ruuasta (uskokaa huviksenne, mikää ei maistu hyvältä, jos pelkäät oksentavas sen kohta ulos.) johtuen näytän silmäpussien ja harmaan ihon takia zombilta suoraan jostain kauhuleffast. Mielikuvaa ei tosiaankaa helpota tää mun pehko joka on virallisesti päättäny nousta kapinaan ja tehä kiharoista rastoja kaikesta harjauksesta, hoitosuihkeista ja kaikenmaailman hoitomömmöistä huolimatta. Oon siis virallisesti linnottautunu mun sänkyyn vesipullon ja lääkekasan kanssa. Hehkeän kuuloista, eikö? Ideana ei kuitenkaa ollu puhuu siit miten kurjaa on olla kipee.

 Tässä itteäni peilin edessä katsellessa on tasan 3 vaihtoehtoa:
1. Todeta et tätä tää on ja mennä takasin sänkyyn
2. meikata ittensä kuntoon, laittaa hiukset hyvin ja todeta ettei se auta.
3. Miettiä miksi maailma ei hyväksy meitä tämmöisinä?
  Itse päädyin tuohon kolmanteen vaihtoehtoon läpikäytyäni kaksi sitä edeltävää vaihetta. Kantapään kautta siis mennään. Olen viettänyt lähes viikon katsellen leffoja ja lueskellen muotilehtiä ja kokien kriisiä ulkonäkööni johtuen. MIKSI kaikki näyttelijät ja mallit näyttävät niin täydellisiltä, nukeilta vailla virheitä. Osa heistäkin tosin tunnustaa sortuneensa kirurgiaan korjaillakseen itsessään jotain, osa väittää syntyneensä täydellisellä pyykkilautavatsalla ja DD rinnoilla ja ankkahuulilla varustettuna. VARMASTI, juu. MIKSI se omana itsenään esiintyminen ei voi olla kaunista, miksi ihmistä pidetään täydellisenä vasta sitten kun hänessä on enemmän kumia kuin vianorin varastossa?!? Okei, meikkaan itsekkin, laitan hiuksiani ja pyrin pitämään vartaloni kunnossa. Vihaan nenääni ja korviani, mutta en ikinä voisi kuvitellakkaan muuttavani itseäni esimerkiksi leikkauksen tai pistosten avulla. En tiedä kokisinko olevani enään sama ihminen kuin ennen.

Nyt kun kerran rehellisä ollaan, vihaan nykymaailmaa ja mielestäni sen ihanteet ovat sairaita.
Tästä kertoo muun muassa "reisivako" pakkomielteen lisääntyminen (reisivako= reisiesi väliin mahdollisesti jäävä aukko kun seisot jalat yhdessä. Ei edes geneettisesti mahdollinen kaikille.), kauneusleikkaukset ja lasten kauneuskilpailut. Vihaan sitä miten totuus korvataan pintaliidolla, joka ei loppujenlopuksi merkitse sen enenpää tai vähempää kuin pahan olon turruttamista, pakokeinoa, joka muuttuu oravanpyöräksi.  Se on valhe jonka varassa tämä maailma pyörii totuuden sijasta. Kaikkein surullisinta on se, ettemme usko jonkin paremman olemassaoloon. Meille on jotenkin tosi vaikeeta uskoo siihen, että riitämme ja olemme täydellisiä juuri tälläisinä. Koemme riittävämme vasta vianorin varastona.  Kuitenkin meidät on luotu luojamme kaltaisiksi, hän käytti aikaa meihin, valmisti meidät taidolla. Olemme hänen taideteoksiaan. Hänen joka on luonut kaiken käsittämämme. Keitä me olemme arvostelemaan ja muokkaamaan hänen töitään?

 Raamatun mukaan jokainen ihminen on arvokas ja kaunis. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, niin ulkonäöllisesti kuin muutenkin. Ne heikkoudet tekevät meistä ihmisiä robottien sijaan. On hämmentävää ajatella, että on ihmisiä jotka tekevät kaikkensa näyttääkseen täysin joltakin toiselta ja ihailemaltaan ihmiseltä. Eivätkö he näe omaa arvoaan ja kauneuttaan? Kuollessaan ristillä Jeesus huusi :" se on täytetty!" Hän ei tarkoittanut ainoastaan syntejämme vaan myös Jumalamme odotuksia meitä kohtaan. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä tai yrittää yhtään enempää kuin mitä olemme jo nyt.  Uskomme on uskoa, ei itsensä nostamista korkeammalle jalustalle tekojen perusteella. Eikä ainakaan suorittamista. Jos kaikkivaltias Isämme ei vaadi meiltä tämän enempää ja pitää meitä kauniina niin kuin kaikki isät ajattelevat lapsistaan. Hän on ylpeä meistä ja tahtoo meille vain parasta, aivan kuten maalliset isämme. Ja Hän rakastaa meitä enemmän kuin mitään muuta. Jos kerran HÄN on käyttänyt aikaa tehdäkseen meidät tälläisiksi, miksi se ei riitä meille?

T: zombi ja todellakin ylpeä siitä! love the way you hold me.